13. maaliskuuta 2016

Muutama sana markkinoinnista #kekäle

Tiäks sen tunteen, kun lähdet jahtaamaan sitä Canada Goosea?
Sitä tunnetta, kun olet mainoksesta lukenut, että "kaikista normaalihintaisista tuotteista 15 prosentin alennus"?

Ryntäät paikalle ensimmäisten joukossa, suoraan töistä. Revit sen Canada Goosen rekistä ja suuntaat kassalle. Tiäks sen tunteen, kun kassalla kerrotaan: "Valitettavasti näistä takeista ei saa alennusta".
Tiäks sen tunteen, kun kuulet sanovasi: "Mitä vittua te sitten mainostatte, että kaikista normaalihintaisista tuotteista saa viistoista pinnaa hinnasta pois?" Tiäks, sen tunteen, kun se myyjä alkaa selittää, eikä sinua voisi kiinnostaa yhtään enempää? Viskaat sen Canada Goosen sille myyjälle ja lähdet kotiin, tiäks...

ps itsellänihän on toki Canada Goose, jota en todellakaan hankkinut #kekäle.
pss olen informoinut #kekäle tästä "virheestä" ystävällisesti jo edellisen kanta-asiakasillan ilmoittelun yhteydessä. Lupasivat informoida markkinointiosastoa... Tiäks?!
psss en minäkään...



11. maaliskuuta 2016

22. helmikuuta 2016

To the Moon

or Titanic?
People are fussing about the Moon.
I find the Moon boring. It's like I can see it up in the sky... It's like always there...

I might have asked you already but let's make it one more time:
if you were to choose would it be to the Moon or Titanic?

It's obvious to me: Titanic.
I think there have been more people to the Moon recently than to Titanic. And I don't understand why. I think Titanic is one of the most interesting places to ever visit. One of the reasons might just be so that there are not that many people who really have experienced Titanic today. I wonder why...

To me it seems so much easier reaching Titanic than the Moon. Well, hello! The Moon is, like,
385 000 kilometers away, and Titanic is just something like 4 000 kilometers deep in the ocean. And what's there on the Moon to look for? The Earth? Unlike the Moon Titanic provides us with a field of 8,0 km * 4,8 km containing hundreds of thousands of items, such as pieces of the ship, furniture and personal items. It's like a ghost town - and I like it!

If I ever want to see and feel Titanic I have to act fast. It's been estimated that within the next 50 years the hull and structure of Titanic will collapse entirely, eventually leaving only the more durable interior fittings of the ship intermingled with a pile of rust on the sea floor. And if you are ever to visit Titanic promise me not to leave your trash there. Titanic is becoming this huge landfill - just like the Moon. (sources: http://archive.archaeology.org/1205/features/titanic_shipwreck_jean_charcot_site_map.htmlhttps://en.wikipedia.org/wiki/RMS_Titanic)

6. helmikuuta 2016

Behind the Wheel

Yesterday I was driving all the way to Ulvila.
Had a business meeting there (fyi).
I think that I was out of my comfort zone in, for at least, to ways.
First, I was driving a car.
Second, I was listening to some random radio stations.
But, looking back, everything went just ok. I didn't smash the car and I heard this song.
You should have seen me tapping the wheel and singing along (even though I didn't know the lyrics, yet). Have a listen, Punaisessa talossa.


Punaisessa talossa
päätien varrella
ei ole enää, ketään kotona

Lumet luomatta
jo monta kuukautta
laatikossa, jotain vanhaa postia

Hän lähti, tiedetään
jonnekin etelään
etsimään, uutta elämää

Musta aukko ammottaa
kaipuun koura kurkottaa
kohti yksinäistä kulkijaa

Kun kaikki muut lähtee
yksi vain jää, ikävä
se ei lähde mihinkään
muut lähtee
yksi vain jää, ikävä
se ei lähde mihinkään

Punaisessa talossa
ajan saatossa
haalenneita, valokuvia

Varjo seinällä
huoneen kylmänä
eikä kukaan, enää tulta sytytä

Punaisessa talossa
päätien varrella
oli hän, josta laulan lauluja

Jossain kaukana 
sumuisena iltana
hän ehkä kuulee
sen hiljaisuudessa

Ikävä, se ei lähde mihinkään

4. helmikuuta 2016

tbt (4.2.2016)

Last year's Blockfest.
Eating ice cream and making sure my hat is where it is supposed to be.
The crowd is waiting for Cheek.

12. lokakuuta 2015

"Tuulispää is back!"

Tämä kirjoitukseni julkaistiin Mielenterveysyhdistys Taimi ry:n Kipunoita-jäsenlehdessä (2/2015) kesän korvalla.

Tuulispää is back! 
Tuulispään elämässä on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Hän on kirjoittanut tämänkin lehden sivuilla jatkavansa uteliaana kohti uusia elämän seikkailuja mutta myös jättänyt jäähyväiset teille, joihin hän tutustui Ruusan kahvilassa, vertaisryhmissä ja olkkarissa. Mutta tämän kirjoituksen otsikko “Tuulispää is back” ei ainoastaan jatka siitä, mihin hän edellisessä kirjoituksessaan jäi, vaan johdattaa lukijat siihen Tuulispään arkeen, jota hän niin kovasti kaipasi kaikki ne vuodet, jotka hän sairasti.  
Onneksi Tuulispäällä on hyvin aktiiviset vanhemmat, jotka soittelevat Tuulispäälle ja kyselevät töistä, harrastuksista, vapaa-ajasta. - Oletko muistanut syödä? kuuluu usein puhelimen toisesta päästä. Erityisesti Tuulispään äiti on ottanut omaksi elämäntehtäväkseen pitää huolen siitä, ettei Tuulispää-tytär enää rasita itseään liiallisella työnteolla, että Tuulispää vain (joskus) on. Tuulispään isä puolestaan yllättää tytärtään lähettämillään herkkupaketeilla. Näissä paketeissa on suklaata sekä muita Tuulispään herkkuja, ja ne ovat aina yhtä mieleisiä yllätyksiä. 
Siellä, mistä Tuulispää tulee, on aina arvostettu työntekoa ja työteliäisyyttä. Työ on ollut mitta, jota ihmisestä on käytetty. Sairastuttuaan Tuulispää koki menettäneensä arvonsa ihmisenä, työtä tekevänä ja ahkerana yksilönä. Pieni puuhastelu ja arjen askareet eivät pystyneet täyttämään Tuulispään elämässä sitä aukkoa, jonka työelämä oli ottanut ja myöhemmin muuttanut salakavalasti narkomaniaksi. Kun sitten tuli jälleen aika palata (siihen kovasti kaivattuun) työelämään, liittyi siihen Tuulispään mielessä hyvin ristiriitaisia tunteita: jaksanko, osaanko, voinko, kelpaanko…
Työelämään paluu tapahtui  marraskuun 24. päivä 2014. Päivä, jonka Tuulispää tulee muistamaan koko lopun elämäänsä. Tuo päivä tulee edustamaan Tuulispään elämässä sitä hetkeä, kun hän alkoi taas uskoa omaan itseensä. Hän jaksoi, hän osasi, hän voi, ja hän ennen kaikkea kelpasi. Hän tarttui uusiin työtehtäviin päättäväisenä, täynnä tarmoa; hän huomasi, että häntä arvostetaan ja hänen mielipiteitään kuunnellaan. Hän tajusi, etteivät hänen taitonsa ja tietonsa olleet kadonneet mihinkään, ja hän kykeni oppimaan ja omaksumaan uutta.
Paluu työelämään on kuitenkin ollut valinnan tekemistä työn ja vapaa-ajan välillä, niiden arvottamista omina ja toisistaan riippumattomina asioina. Tuulispää tekee vajaata työviikkoa (90 prosenttia täydestä työajasta), jotta aikaa jäisi myös rakkaille harrastuksille sekä ennen kaikkea “työstä palautumiseen”. Tämä “työstä palautuminen” on Tuulispäälle verraten uusi asia, sillä aikaisempi työelämä vei hänet täysin mennessään. Työelämästä palautuminen vei loppujen lopuksi lähes neljä vuotta täysin poissa työelämästä. Tässä aikaisemmassa työelämässään Tuulispää meni tuulispään lailla: kotoa töihin ja töistä kotiin. Työ oli hänen elämänsä sisältö, muuhun oli vuosien kuluessa yhä vähemmän aikaa.
Tämä “työstä palautuminen” on, ja tulee varmasti aina olemaan, tasapainoilua mielenkiintoisten työtehtävien ja terveen itsekkyyden välillä. Joskus (tai käytännössä viitenä päivänä viikossa) on katsottava kelloon, laitettava tietokone kiinni ja todettava, että päivä on tullut työtuntien osalta täyteen. Se, mikä jäi tekemättä, ehtii odottaa huomiseen… On aika lähteä harrastusten pariin tai moikkaamaan Erkkiä ja muita olkkariin. On kenties aika pistäytyä ystävän kanssa Hulluilla Päivillä tai elokuvissa. Tai vain olla möllöttää kotona.
Joku saattaisi sanoa, etteivät ne työtunnit sinällään kerro mitään aktiivisuudesta tai työn tekemisen tehokkuudesta. Aivan totta. Mutta Tuulispään tapauksessa ne työn tekemiseen varatut työtunnit on rajoitettu jo työsopimuksessa sen vuoksi, että sille vapaa-ajallekin jäisi aikaa. Toki Tuulispään täytyy rehellisesti todeta, että helpommin sanottu kuin tehty… On ollut päiviä, jolloin töissä on mennyt luvattua pidempään: töihin lähtiessä on ollut pimeää, töistä tullessa on ollut vielä pimeämpää. Tämän pimeyden väliin on mahtunut aamu- ja iltapala. Mutta tämän vuoksi Tuulispää pitääkin säntillisesti kirjaa työssäoloajoistaan. Työviikon päätteeksi hän laskee saldon: tuliko plussaa vai miinusta?
Läpi tämän kirjoituksen Tuulispää on korostanut työn tekemisen ja tehokkuuden merkitystä omassa elämässään. Ehkä jo sana “tuulispää” kuvaa tätä, osaltaan… Sen verran Tuulispää on kuitenkin oppinut omasta historiastaan, että oman itsen kuuntelu on edellytys hyvinvoinnille ja elämästä nauttimiselle. Olkoonkin, että hän aina aika ajoin “unohtaa” kaiken oppimansa ja säntää suinpäin kohti uusia haasteita ja voimainkoitoksia. Mutta uskon, että Tuulispää on kuitenkin edes jollakin tavalla “oppinut” sairastumisestaan ja loppuunpalamisestaan: hän osaa ottaa iisisti ja vain olla möllöttää. Hän vain makaa sohvalla silmät kiinni ja kuuntelee tuulen huminaa nurkissa. Odottaa, että joku tekee voileivän ja lämmittää saunan. Noina hetkinä se ihmisen arvon mitta on aivan jotakin muuta kuin työn tekeminen ja työteliäisyys. Se on se elämästä ja hetkestä nauttimisen ilo - olkoon sitten laiturin nokassa räntäsateessa tai taivaan revontulia ihastellessa. Näinä hetkinä mieleen eivät muistu ne tekemättömät työt tai valvotut yöt. On vain tämä hetki, ja se on se arvoni mitta.