14. maaliskuuta 2014

Ku mä olin tappaa itteni: IV luku

Siis täällähän on enemmän lääkkeitä ku apteekis, tais se siskon mies todeta. Tai ehkä mä vain haluan kuvittaa sitä tilannetta täs ja keksin sen ite... Mut siit mä oon varma, satayksprossaa, et ne pyys muovipussia. Mä kattelin niille sellasen Sokkarin sinisen muovikassin. Siihen ne sitte alko lappaa niitä lääkkeitä kysellen, mitä näistä sä tarttet? Miten nii, mitä mä niistä tartten? Tietty kaikkia. Ja mä sanoin sen. Mä aloin itkee, ku mä näin, miten ne mun lääkkeet hävis sieltä kaapin hyllyltä siihen muovikassii. Sinne kaappiin ei tainnu jäädä ku laastarit ja vitamiinit, jos niitäkää. 

Se muovikassi täytty niistä lääkkeistä. Ja mä vollasin vieres.

                 Mä oon ostanu ne lääkkeet, mä tarviin niitä, ne on maksanu paljon rahaa.

Ei auttanu. Sitte ne sano, että sä lähet meidän mukaan. Ettei ne voi ottaa sitä omalletunnolleen, jos mulle vaik sattuis jotaki. Miten mulle muka mitää vois omas kodis sattua? Mä osasin liikkua siel vaikka pimees – no, pimeessähän mä siel liikuinki, ku silmät ei kestäny lamppuvaloa. Mä osasin väistellä niitä kasoja lattialla ja pöydällä, mä tiesin, missä niitä joulutähtiä ja muita joulujuttuja oli. 

Mä nappasin untsikan sen mun yöasun päälle. Mä olin kai osaltaan tyytyväinen, et joku sano, mitä mun pitää tehä. Eikä mulla tosin ollu muuta vaihtoehtoakaa, ku en pystyny puhuun, ku suuta kuivas niin vitusti. Sisko tais pakata hammasharjan reppuun. Siskon mies otti ne lääkkeet, mä laiton kengät jalkaan ja me lähettii niille. Taidettii näyttää aika koomisilta: mä hapuilin eteenpäin yöasus ja untsikas, sisko poras. Muistin kuitenki sammuttaa valot ja varmistaa, et laitoin välioven kii. Ettei ne joulutähdet saa kylmää ja vilustu.