12. huhtikuuta 2014

Eilisen monologi

Pidin eilen esitelmän Tampereen Mielenterveysyhdistyksen (Taimi ry) kahvilatilassa lähihoitajaopiskelijoille. Pidin esitelmän itsestäni.

Pari minuuttia vaille puoli yksi porhallan tukka hulmuten ja kouluraippa repussa keikkuen kohti Koulukadulla sijaitsevaa kahvilaa. Puhelin soi. Taimin koordinaattori Ritva soittelee muistuttaakseen kohta alkavasta esitelmästä. - Joo, mä oon tulos, kohta liikennevaloissa. Meni pitkäksi tallilla.

Kahvilassa minua odottaa pari-kolmekymmentä silmäparia. Kahvilaan tupsahtaessani luon silmäyksen minua tuijottaviin silmäpareihin ja pahoittelen myöhästymistäni (hyvästä syystä). Sitten aloitan. Ja jatkan, ja jatkan. Olen unohtanut ne minua tuijottavat silmäparit. Kerron vain omaa tarinaani siitä, kuinka sairastuin vakavaan masennukseen. Kuinka en toivonut elämältäni enää mitään muuta kuin kuolemaa. Halusin vain kuolla.

Monologini lopussa kerron voivani tänä päivänä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Enkä mielestäni edes liioittele. Tänä päivänä tuntuu, että olen löytämässä oman paikkani omassa elämässäni. Olen löytänyt sen rohkeuden toteuttaa omanlaistani elämää. Tänä päivänä pystyn jo paremmin ymmärtämään minulle tapahtuneita asioita, löytämään niistä sen suruisen nuoren tytön, joka ei halunnut olla vaivaksi... Se, että pystyn ymmärtämään tapahtunutta, ei tarkoita, että unohtaisin. Tai että antaisin anteeksi. Joku sanoo, että anteeksi antaminen on se rohkein voima, että se vapauttaa katkeruudesta. Olen omalta osaltani läpikäynyt asioita ja tapahtumia, hyväksynyt ne kykyjeni mukaan ja jatkanut elämässäni eteenpäin. Luulen, että he, joihin viittaan tässäkin anteeksiantamisesta puhuessani, tietävät yhtä hyvin kuin minä, mitä anteeksi saaminen merkitsee. Kykyä pyytää anteeksi.

Varttia vaille kaksi tulee ensimmäinen keskeytys: aikaa on varattu kahteen saakka, minkä jälkeen opiskelijat vapautuvat viikonlopun viettoon. Kysymyksiä? Minulta kysytään suhtautumisestani lääkehoitoon. Terveiseni opiskelijoille, jotka tulevat työssään näkemään masentuneita ihmisiä? Kun minulta kysytään, olisinko toivonut, että vanhempani tai läheiseni olisivat aikaisemmin huomanneet lääkeriippuvuuteni ja sairastumiseni, vedän syvään henkeä. - En tiedä, vastaan.

Perustelen vastaustani asettumalla vanhempieni ja läheisteni asemaan. Miltä heistä on mahtanut tuntua, kun heille on selvinnyt pitkään jatkunut lääkeriippuvuuteni ja sairastumiseni? Miksi he syyllistävät itseään yhä uudelleen siitä, etteivät huomanneet elämäni suistumista raiteiltaan? Vai huomasivatko he mutta vain sulkivat silmänsä? Annanko sitten anteeksi vanhemmilleni ja niille läheisilleni, saatat kysyä. Heille minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa.